Viisaana ihmisenä ajattelin jäädä Veeniksen kanssa istumaan eteisen sohvalle sillä päättelin, että me ollaan ajoissa ja ne muut syö siellä suljettujen ovien takana.
Pari minuuttia meidän jälkeen sinne tulee myös uusi lapsi isänsä kanssa, jolle minä avuliaasti kerroin, että muut ovat syömässä ja me tässä ootellaan, kun ei viitsitä mennä häiritsemään.
Parinkymmenen minuutin päästä rupesin kyseenalaistamaan päättelyitäni - sillä huomasin takanani kasan pöytiä. TYHJIÄ pöytiä. Oli siinä sitten hieman rohkeutta kerättävä ja todettava ääneen, että onkohan ne sittenkään syömässä ja mentävä koputtamaan oveen. (Ensin siis maaniteltuani Veeniä tekemään sen puolestani - sillä itse en uskaltanut. Rohkea äiti.) Eihän ne mitään syömässä olleet ja minä mielessäni totesin juuri sotkeeni varmasti tuon Jade-lapsen isän aikataulun täysin. Anteeksi siis siitä.
Kaikenlisäksi kesken odotuksen J.Pantterin soitto saa mun puhelimeni uuden upean soittoäänen räksyttämään(koirat ja kissat laulaa) monen desibelin voimakkuudella siinä hiljaisuudessa. Veeni siihen sitten tyynen rauhallisesti: "Se on mun äidin soittoääni". Kiitos poika - säikähdinkin jo, että joku luulisi koiralauman laulavan laukussani.
J.P:n käynnin jälkeen on aina niin paljon rauhallisempi ja viisaampi olo, kun se buddhalaisasenne tarttuu muhun ja opin taas jotain uutta. Sen lisäksi rauhallinen olo on toki siitä syystä, että osalle stressistä kävi niinkuin valkosipulimausteelle, kun päätin lisätä sitä tuulettimen vieressä. Haihtui ilmaan. Harmi vain, että jostain syystä tuon upean miehen lähdettyä tunnen kuinka se asenne pikkuhiljaa seuraa omistajaansa. Alan meditoimaan. Ehdottomasti. Helppo elämä, täältä tullaan!
Pus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti