SE TUNNE KUN TAJUAT ETTÄ JATKUVASTI ILMESTYVÄT JÄLJET KEITTIÖN IKKUNAAN EIVÄT TULEKAAN LAPSESI NÄPEISTÄ VAAN OMASTA OTSASTASI. Todisteet ovat puhuneet. Olen utelias.

You go girl!

Väkerrettiin eilen tuon itseään herraksi kutsuvan kanssa muutamia cake popseja - joista osa ylitsepursuavan älyni ansiosta lopetti elämänsä patterin taakse - sekä rockyroadseja, jotka on muuten AA - Absolutely Amazing. Tänään marjojen keräys ja tuloksettoman sienestys operaation jälkeen saatiin kyläämme Rouva Hakkarainen jo vähän suuremmaksi kasvaneen Hurmuri H:n kanssa. Juoruaminen ja pohtiminen tuon maailmaakin mahtavamman rouvan kanssa oli yrityksen kannalta maailmanennätys tasoa, sillä taustalta kuuluva kilpahuuto sai aiheen putoamaan sille varatusta aivokolosta vähän väliä murusten seuraksi lattialle.

Pikkusormen kynnen pureskelun ja pienen iltapohdinnan jälkeen olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että huonojen tapojen lopettamisen yrittämisessä tuntuu toistuvan sama sääntö; yksi askel eteen ja kaksi taakse. Mitä tahansa tajusit, mitä tahansa päätit, kun yrität, käytät ajatusta edes päässäsi tai epäonnistut, päätät sortua oikein reippaasti - kaksin käsin. Ahmimalla. Kaikki tietää että se askel sinne eteenpäin on se oikea valinta, ja kaikki tietää että sitä kannattaa yrittää niin kauan uudelleen, kuin vain kantti riittää - nimittäin jossain vaiheessa se seinä tulee siellä selän takana vastaan - ja se tunne mikä siitä tulee - not cool at all. Mutta se tunne mikä tulee, kun on tehnyt oikean valinnan ja selvittänyt siitä seuranneen mahdollisen paskamyrskyn on tietty se AA. 

Välillä joutuu ottamaan happea ja miettimään kuka oikeasti on ollut ja kuka haluaa olla. Sit kun ymmärretään, että nää on vielä ihan itsestään selvyyksiä, niin pudistellaan kaikki yhdessä päätä ja päästetään pieni hymähdys. Elämähän on laiffii.

Hyvää yötä jokaikinen joka ei vielä nuku. 

Vielä yks klisee? Nojoo, elämä ON lyhyt. Lähde siis mökille, kesä kun on vielä lyhyempi. 

Hello 911, there is a fire!

Kun kahden tulen välissä taiteilu johtaa varmasti näppien palamiseen, niin ei auta kun miettiä mikä on oikein ja missä välissä omatunto tulee kopistelemaan korkokengillään perääsi. Silti tulen siihen lopputulokseen, että jokainen valitkoon itse polkunsa - ja joskus itselleen oikean reitin valitseminen saa muut jäämään jälkeen. Ja joskus täytyy vain toivoa, että muut ymmärtävät, ettei valintaa ole tehty heitä vastaan - vaan heitä varten.

Biljardissa voittomahdollisuudet paranee, kun palloa lyödessä pyrit jättämään sen niin, että seuraava pallo on helpompi lyödä pussiin. Elämässä toimii sama sääntö. Valinnoilla on aina seuraukset,  helpot vai vaikeat? It's up to you.

What goes around comes around, joten suuren harkinnan varassa valitsen itse minkä tekoni haluan itseäni vastaan myöhemmin kävelevän. Korkokengissä tai ilman.

Hahahahhhaha lol

Tänään aamulla kun kävelin autoa hakemaan sain kuulla ehkä romanttisimman kosinnan;"Hoi seniorita! Haluaisitko sä olla mun tuleva ex-vaimo?" Houkutteleva tarjous, mutta ei kiitos.

Viime yö meni samanlailla kuin edellinenkin, eli oli pakko tulla uudestaan heti aamusta hammaspäivystykseen, kun ei tuo eilinen auttanut yhtään. Tää odottaminen on niin tuskaista - poistaako vai eikö poista - että odotellessa ei voi muuta kun repiä huumoria näiden ihmisten jutuista ja tietenkin tosta kuvasta - mikä mua naurattaa samantien kun nään sen, vaikka se olisikin kymmenes kerta. Ja ääneen.

Enivei pakko päästä tästä kivusta eroon niin pystyn jopa tekemään kotonakin jotain, esimerkiksi kokoamaan sen pöydän. Ja ois kiva jos sais haettua sen kahvinkeittimenkin.

Onneksi J-man ja 9gag viihdyttää mua parhaani mukaan odotellessa, pus!

yH

Ehkä se universumin viesti olikin, että älä vain vietä aikaa kotona. Nimittäin kello 9:n niskahartiahieronnan jälkeen lähdin rouva Hakkaraisen ja puolpesueen kanssa päivystykseen tarkastuttamaan hurmuri H:n korvat, joissa ei mitään vikaa ollut - paitsi ehkä kuulon kannalta. Sen jälkeen meninkin suoraan odottelemaan Iso Jarnon heräämistä ja päivittämään juorukuulemiset, sekä tehty pakolliset analysoinnit ja suunnitelmat tulevan varalle. Mut me ollaankin ne viisaat yksilöt.

Olisin saanut tänään myös uuden kahvinkeittimen (ilmaiseksi!) vanhan rikkinäisen tilalle, jos tuo Hänriksoni ei olisi unohtanut avaimiaan kotiin. Lähinnä jäin silti miettimään miten hän pääsee töihin itse, sillä ehkä se ilmaisen kahvinkeittimen siirtyminen huomiselle ei ollut se vakavin juttu. Pikku Tapsan avulla sain silti haettua KAHDENKYMMENEN EURON ruokailuryhmän joka on vielä hyvässä kunnossa - JEEJEEJEE! Tosin se järkytys rappukäytävässä, kun tajusin että ahdisteleva soittajakaverini asuu kerrosta alempana, johon suuresti pelkäsin kokoajan törmääväni. Siin ois ollut tilanne THE shame. Hänen osaltaan. Pikku Tapsan onneksi hän joutui vielä käyttämään mut suurpaniikistani huolimatta hammaslääkäripäivystyksessä, josta ei sitten ollut mitään iloa kuitenkaan - sillä nyt mun suuni on vain täynnä töhnää, enkä saa sitä edes kunnolla kiinni. Sen lisäksi se kipu on kaverina edelleen enkä tiedä uskaltaako särkylääkkeitäkään enempää syödä. Aiemmin en oo mennyt, kun oon pelännyt että ne ottaa koko hampaan irti. Nyt alan olla siinä pisteessä, että revin sen itse irti. Bye Bye teethie.

Huomenta

Mitähän universumi yrittää viestittää mulle tällä kertaa, kun ensin nukun superhuonosti särkevän hampaan takia ja sen jälkeen rikon kahvipannun. Älä nuku? Älä juo kahvia? Älä astu ovesta tänään ulos? Vai kaikki on vain sattumaa, idiootti? Suihkussakin huomaa väsyneiden aivojen johtavan 2-0, kun ei muista onko pessyt tukkaansa ja sitten huomaa kuivatessaan, että hoitoaineet on vielä päässä. Väsyneissä aivoissa on myös se hyvä puoli, ettei - toistaiseksi - vielä jaksa harmittaa ja voi vain hymähdellä ääneen omaa hölmöyttään. 2-1.

Tunnetuuletin

Meditaatio toimisi jos vain muistaisi käyttää sitä. Tänään pyöräillessämme Prismaan sain puhelun lomassa kuulla ikävän tarinan, joka sotkikin pasmani (prasmani) täysin sitten alkaen kauppareissusta. Sain seurata vierestä kuinka tunnemysky nujersi järkeni ja päätin sitten laittaa noin sadan rivin pituisen paskamyrskyn Herra Jemmalle. Ehkä takarenkaan puhkeaminen polkupyörästä oli universumin merkki hidastaa tahtia. Kaikella kunnioituksella herrarouva universumi, ensi kerralla vähän selkeämmin.

Onneksi tajusin sen liian myöhään - tietenkin juteltuani J.Pantterin kanssa, jonka jälkeen pystyin enää manailemaan omaa hätäilyäni asioiden suhteen, mille en voi mitään (Vanhaa viestiä itseltäni kädellä peittäen toivoin korjausviestin vähän parantavan tilannetta) ja mistä en edes loppujen lopuksi tiedä ajattelinko sittenkään niinkuin ajattelin, vai kerkesinkö vain reagoida kuulemaani. Olin kuitenkin aiemmin meditaatioideni lomassa tehnyt aivan loistavia päätöksiä, mutta ehkä tämän ja eilisen päivän omituiset viestit ja niihin reagoimatta jättämiseni(hyvä marla!) saivat ajatukseni putoamaan täysin raiteiltaan. Sillä omat periaatteet pysyy tanassa, vaikkei muiden pysyisikään. Tehköön muut mitä tekee, mä haluan olla hyvällä omalla tunnolla sinut itseni kanssa.

Mitä tänään taas tuli opittua, ja mitä tulee varmasti opittua uudelleen vielä monena muunakin päivänä, niin kauan että tuo järjen kestävä kallo sen ottaa vastaan; muiden päätöksiin eikä toimiin voi edelleenkään vaikuttaa (ja mä tiedän sen),
siispä ei käytetä siihen enempää energiaa, kun se kuitenkin pilaa vain oman mielen (ja mä tiedän senkin),
herra Jemma on todennäköisesti nyt paniikin vallassa (olisin itsekin) asioista mitä en loppujen lopuksi järkeiltyäni edes tarkoittanut - joten hengitetään ja ajatellaan ennenkuin sanotaan (ja tiedän senkin. Luoja, alkaa huolestuttaa jo),
Voin vain olla tyytyväinen siihen mitä itse olen tehnyt oikein ja mitä olet jättänyt tekemättä, vaikka muut tekisivätkin väärin -tai eivät. Who knows, and who - doesen't need to -  cares, se on niiden elämä.  Asiat menee omalla painollaan ja jos niistä voi puhua ne voi ratketa. Kaikesta ei edes tarvitse toiselle sanoa, vaan miettiä itse mitä jaksaa katsoa ja kokea ja mikä on oma stressin sietokyky. Loppujen lopuksi tiedät itse mitä kestät ja mitä et, joten sen jälkeen voi vain viheltää pelin poikki ja laittaa pillit pussiin. Siihen asti..

MEDITAATIO.

J-man

Eväsretki päätyi aika hurjiin vauhteihin, mihin Veeni sitten loppujen lopuksi nukahti. Taidan käydä hakemassa ton keinun meille.

Oi aikoja, oi tapoja

Mä kyllä niin rakastan noita vanhoja laitteita. Veenin 90-luvun putkitelkka ei käynnistynyt ja sammuttaessakin väläytti vain säälittävän toivon kipinän keskelle ruutua. Hirveä huutohan siitä syntyi. Johtojen tarkistuksen jälkeen jostain lapsuus ajan muistikoteloista kaivautui esiin mahdollinen ratkaisu. Varovainen vilkaisu kyynelehtivään odottajaan ja kunnon bitchslap telkan yläosaan. Korvia vihlova ujellushan siitä alkoi (televisio, ei Veeni), sekä keskelle näyttöä tuli kirkas maailmanloppua enteilevä vaakaviiva. Äkkiä sammutus ja takaisin päälle. Toimii. Kuin unelma. Ehkä 90-luvun unelma, mutta kuitenkin. Täräytäppä nykyajan HD-tv:tä niin menetät viimeisenkin toivon mahdollisesta pelastuksesta, tai saati yritä kuivattaa patterilla kastunutta älypuhelinta. Niitä vanhoja puhelimia pystyi jopa käyttämään, vaikka puuttui näppäimet ja etukuori. Nimim. Marlan ensimmäinen kosketusnäyttöpuhelin vuonna -03, kun piti kynällä tökkiä kirjaimet näppäinten puuttuessa.

Vanhassa vara parempi. Niin se vaan yksinkertaisesti on.

hyvä, parempi, ihana

Tänään Veenin ensimmäinen päiväkoti päivä(tai puoli) uudessa päiväkodissa. Tais meikäläistä jännittää enemmän kuin 4-vuotiastani, kun tultaessa päiväkodin eteinen oli tyhjä, enkä edes tiennyt oltiinko tultu oikeaan aikaan paikalle. Eilen jokaisesta kalenterista - Okei Ak, tunnustan. yhdestä (jos puhelinta ei lasketa) - katsottuani ja todettuani, etten ole kirjoittanut mitään ylös sai pääni täyttymään yksinkertaisesta kysymyksestä: mikä neronleimaus sai mut kuvittelemaan, että muistan vielä melkein kahden kuukauden päästä minkälaisia aikatauluja - tai mitään muutakaan - ollaan sovittu? Onneksi itsetuntemukseni on huipputasoa. Ja muistini kisailee hyvänä kakkosena.

Viisaana ihmisenä ajattelin jäädä Veeniksen kanssa istumaan eteisen sohvalle sillä päättelin, että me ollaan ajoissa ja ne muut syö siellä suljettujen ovien takana. 

Pari minuuttia meidän jälkeen sinne tulee myös uusi lapsi isänsä kanssa, jolle minä avuliaasti kerroin, että muut ovat syömässä ja me tässä ootellaan, kun ei viitsitä mennä häiritsemään. 

Parinkymmenen minuutin päästä rupesin kyseenalaistamaan päättelyitäni - sillä huomasin takanani kasan pöytiä. TYHJIÄ pöytiä. Oli siinä sitten hieman rohkeutta kerättävä ja todettava ääneen, että onkohan ne sittenkään syömässä ja mentävä koputtamaan oveen. (Ensin siis maaniteltuani Veeniä tekemään sen puolestani - sillä itse en uskaltanut. Rohkea äiti.) Eihän ne mitään syömässä olleet ja minä mielessäni totesin juuri sotkeeni varmasti tuon Jade-lapsen isän aikataulun täysin. Anteeksi siis siitä.

Kaikenlisäksi kesken odotuksen J.Pantterin soitto saa mun puhelimeni uuden upean soittoäänen räksyttämään(koirat ja kissat laulaa) monen desibelin voimakkuudella siinä hiljaisuudessa. Veeni siihen sitten tyynen rauhallisesti: "Se on mun äidin soittoääni". Kiitos poika - säikähdinkin jo, että joku luulisi koiralauman laulavan laukussani. 

J.P:n käynnin jälkeen on aina niin paljon rauhallisempi ja viisaampi olo, kun se buddhalaisasenne tarttuu muhun ja opin taas jotain uutta. Sen lisäksi rauhallinen olo on toki siitä syystä, että osalle stressistä kävi niinkuin valkosipulimausteelle, kun päätin lisätä sitä tuulettimen vieressä. Haihtui ilmaan. Harmi vain, että jostain syystä tuon upean miehen lähdettyä tunnen kuinka se asenne pikkuhiljaa seuraa omistajaansa. Alan meditoimaan. Ehdottomasti. Helppo elämä, täältä tullaan!

Pus!