5. päivänä olin jo todella ylpeä, etten mennyt pilaamaan päiväsuoraani ja manasin kolmannen päivän jälkeenpäin niin helpoksi, etten sinä päivänä uskonutkaan
7. päivänä. Halleluja? En tiedä kuka tässä on vahva - mä vai ystäväni. Päivä oli kyllä niin uskomaton, että luulin jo todella löytäväni itseni jossain vaiheessa päivää parvekkeelta huokailemassa helpotuksesta, kun savuava terapeuttini imeytyisi rauhoittavana verenkiertooni. Tällä kaavalla mentäessä tuskin maltan odottaa päivää numero yhdeksän. Näitä kuitenkin tulee ja menee ja joka kerta(kalloani koputtaen) se toivoakseni muuttuu helpommaksi. Ehkä ainakin näiden päivien jälkeen - mahdollisesti?
J-V Nuoremman kanssa keskustellessani jäin miettimään ihmistyyppejä - etenkin kaverisuhteissa. Minkä takia jotkut ystävät jostain mahdollisesti suuttuessaan (mitä itse ei kovakalloisena ole huomannut) muuttavat käytöstään siihen malliin, kuin olisivat palanneet takaisin mykkäkoulun penkille, kun toiset taas sanovat vähän turhankin suoraan asian kuin asian. Itsetaidan lukeutua ehkä tällä kertaa tuolle kultaisen keskitien viivastolle tässä asiassa, toki ihmistyypistä - kelle sanoo ja mistä sanoo - riippuen.
Vikatapauksessa; auto lähti takaisin mummikan huomaan ja X odottaa iltalenkkiänsä, kun minä taas suihkua. Ja sitten taas huomista enemmän tai vähemmän odottaen, kun GF saapuu kenties vihdoin ja viimein - toki tässä vaiheessa jo sotkuiseen majaani. Onneksi en koskaan stressaa mistään etukäteen. Oikeesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti